Tunnelmia syksyn huipputapahtumasta ja tosikertomus Kuinka huolella tapahtumaan valmistauduttiin!

Aluksi vaikutti, ettei koko tapahtumaa tulekaan. Ilmoittautuminen ei auennut ja korona-tilanne oli mitä oli. Lopulta ilmoittautuminen aukesi, mutta poikkeuksin: ei yhteislähtöä, pelkkä hupisarja ja mitä – aikaa tunkata yhdeksän tuntia! Eihän kukaan tunkkaa laskettelurinnettä yhdeksää tuntia. Ai ei vai….

Valmistautuminen oli aika hässäkkää… Päätettiin, että kisapaita pitää olla, mutta todettiin, ettei tässä nyt enää mitään kerkeä tilaamaan, niin kuin ei treenaamaankaan – viikko vain aikaa. Aluksi kokeiltiin tehdä yksi paita silitettävillä siirtokuvilla. Kohta paitoja oli kolme ja lopulta piti tehdä neljäskin. Saatiin kuitenkin koko sakki samaan väriin: teemana pallohukassa ja dynamosali-poppoo, ja jos oikein vääntää ja viereen katsoo, niin hienothan niitä periaatteessa tuli!

Tavoitetta ei laitettu, mutta silti jossain takaraivossa poltti yhdeksän tuntia tunkkaamista. Osalle riitti, että päihitti oman edellisen vuoden suorituksen. Joillakin mieli toimii niin kummallisesti, että jos on mahdollista tunkata yhdeksän tuntia, niin luultavasti siinä silloin yhdeksän tuntia menee. Enemmän on enemmän!

Ennen tapahtumaa illan valmistelut olivat hieman sekavia: mitä syödä ja mitä sitä laittaa päälle. Lopulta luotettiin NUTS-porukan kisajärjestelyihin – ainakin ne aikaisempina vuosina ovat pelanneet mainiosti ja 27 geeliä sai jäädä kotiin. Jossain vaiheessa ne alkavat kuitenkin muutenkin tökkimään tai energialla saattaa tulla suunnaton halu purkautua ennalta-arvaamattomasti.

Meillä ei ollut kiirettä pakkaamisenkaan suhteen ennen tapahtumaa. Aamullahan kerkeää vielä hyvin pakata, arvelimme. Pari meistä teki oikein ammattimaisen liikkeen ja lähti uusilla kengillä koitokseen, laatikosta jalkaan. Vähän jännitystä siis elämään: sopiiko kengät, tuleeko rakkoja, vaikka repussa oli vanhat kengät, uusilla päätettiin silti mennä.

Aamulla lähdettiin 8:45 matkaa, ja 8:55 oltiin jonottamassa numerolappua. Olihan matkaa sentään melkein 4km ja tällä kertaa tuli varmaan kaikki tavarat mukaan, kun ei tarvinnut palata takaisin hakemaan mitään. Kerran piti kääntyä takaisin juoksulenkille mentäessä hakemaan halkoja.

Lappu ja leuka rintaan, ja tunkkaamaan. Ei tänne voittamaan olla tultu. Oikeastaan tämä on hyvää treeniä ensi kesän koitokseen, Rokua Geopark Challenge. Kari meni ilmoittautumaan sinne ja mutkien kautta Maija pääsi mukaan, mutta siitä lisää juttua joku toinen kerta.

Maija the juoksija alkoi heti ensimmäisestä mäestä asti miettimään miksi on edes lähtenyt? Eihän niitä kierroksia ole edessä kuin lähemmäs sata vielä. Ei niin mitään järkeä, hauskassa mielessä ehkä kuitenkin. Maijahan juoksee aina: juoksee töissä, kotona ja vapaalla, ja jos aikaa jää voi vaikka juosta. Ei voi kuin ihailla, miten joku on löytänyt kutsumuksen.

Toinen tunti alkaa häämöttään ja hei, Kirsi on täällä. Kirsi on meidän manageri, fysioterapeutti, myös hieman psykologin vikaa. Suunnittelee kaikkea kivaa kovasti, ja melkein aina myös osallistuu. Ja sitten kun teamissä on muita narautettavia, jotka tarttuu heti mitä pöllömpään, ajatuksen. Vaikka 400 metriä burpee-hypyllä tai kuinka monta burpeeta kerkeää tunnissa tehdä. Ensimmäinen kommentti Kirsiltä olikin kun nähtiin, ette varmaan uskoneet että tulen.

Syksyllä oltiin Muddy-X rogaining kisassa osalla porukkaa ja todettiin että hävittiin liian pitkillä tauoilla. Nyt pitää parantaa ja kapteenin komento olikin: ei tänne syömään olla tultu. Posket täyteen huoltopisteellä ja samantien mäkeen imeskelemään. Hyvällä tuurilla sai suklaata imeskellä muutaman kierroksen ajan. Tauoilla me ollaan ennenkin hävitty, mutta nyt ei.

Kolme tuntia menee ja ajatukset pyörii homman järjettömyyden ja kotiinlähdön ympärillä. Onneksi on seuraa, ei tätä muuten jaksaisi. Ajatukset usein pyörii pään sisällä, kun rääkki on käynissä. Sitä vain odottaa sitä turtumista ja ajantajun unohtamista. Lasittunut katse suuntaa tuolloin eteenpäin ja sisäinen kiukku kasvaa. Nyt ei päästy tuohon, oli liian hauskoja juttuja.

Kari on teamin wannabe-kapteeni – ratamestari, joka löytää aina metsän märimmän polun tai sitten oikaistaan ihan muuten vain suon poikki. Itseäkin hävettää, miten sitä ei voi kuivalla polulla pysyä, mutta Kempeleessä polut vain loppuvat suon reunalle ja takaisin ei voi kääntyä. Se on vähän kuin luovuttaisi. Mies, joka pelkää kylmää vettä, ei osaa uida, mutta jokin sinne suolle vetää, kuin kielletty hedelmä.

Huonoja juttuja odotellessa, ollaan jo tampattu neljättä tuntia. Onhan meillä valmentaja mukana, Markus Dynamosalilta, ikuinen lapsi, joka jaksaa naurattaa. Mies, jonka lantion asennosta näkee matkan pituuden, mutta nyt meidän on pakko huomata, että kehitystä on tullut ja lantio on pysynyt edessä.

Kirsi sai tavoitteen tuplaten täyteen ja lähti nauttimaan sohvan nurkasta ja lämmöstä. Jotkut ymmärtää, että lauantaina voi tehdä muutakin kuin tampata mäkeä auringon noususta laskuun ja vielä vähän ylikin.

Kun tavoite tulee täyteen, sitä on hankala jatkaa. Pää ja ruumis keksii monia syitä, miksi kannattaa lopettaa, kun tavoitteeseen on päästy. Näin pääsi nyt Markukselle käymään neljän tunnin jälkeen. Viime vuoden tulosta on parannettu ja jokainen askel on uutta. “Nyt minä olen sallaisessa paikassa missä en ennen ole ollutkaan” letkautus jäi mieleen. Kamat kasaan ja saunaan.

Pari hullua jatkaa – ei meillä ole tavoitetta hoetaan yhdessä. Juna kääntyi, puoliväli, loppu onkin pelkkää alamäkeä, enää neljä ja puoli tuntia valomerkkiin.

Maija löytää sisäisen ultrajuoksijan ja homma alkaa sujumaan. Fysiikkakin alkaa näyttämään merkkejä ja alamäkeen juostessa vasemmassa polvessa alkaa hetkittäin tuntumaan häijyltä – onneksi vaiva ei ole jatkuvaa, niin hommaa saa jatkua. Myös Karillä ongelmia ja nilkat alkavat väsymään alamäessä. Yllättävästi ylämäki ei ole ongelma vaan alamäki.

Väki vähenee, pidot paranevat. Pistetään alamäet kävelyksi, turha yrittää särkeä paikkoja. Alkaa tuulemaan ja satamaan lunta – nyt aletaan pääsemään fiilikseen. Hetkittäin on jopa hiljaista, mutta vain hetken.

Maija ottaa kaiken irti. Viimeiset kaksi tuntia ei enää tunnu niin pahalta tai sitten on vaan kiire kotiin. Nyt edetään sykleissä: kierroksella Kari kiinni ja sitten jäädään yhdeksi kierrokseksi Karin seuraksi, ihan vain siksi, että Karilta ei pääse unohtumaan se totuus, että jotkut jaksaa puhua koko ajan. Kuuntelemisen taitoa Karin pitää nimittäin treenata tulevaisuutta ajatellen.

Laura ja Rane ilmestyvät kannustamaan montun pohjalle. Rane on pieni valkoinen koira ja Laura on – pieni iloinen nainen. Lähtevät viimeisten taistelijoiden mukaan kierrokselle. Yksi kierros on noin 550m ja nousua tulee 25 metriä joka kierros. Alamäkeä on todennäköisesti saman verran, vaikka rannekellon käppyrät muuta ilmoittaa.

Laura toteaa: “Eikö täällä juostakaan” kun tunkkaamme kävellen rinnettä ylös. Huomaa, että Laura tulee viimeisten tuntien aikana, onhan jo matkaa melkein 8 tuntia takana, työpäivä. Nyt mennään liiton korotuksilla. Hieman taisi tilanne jäädä Lauralle epäselväksi, koska toinen sanoo, että tää on kauheaa ja toinen, että mahtavaa, siis kun kysyttiin millaista tämä tunkkaaminen on ollut.

Arpajaisvoittoja, niitä riittää, loppuun asti. Kukaan ei lähde reppu tyhjänä kotiin. Kaikki on ainakin yhtä hullua kokemusta rikkaampia ja myös hyviä arpajaispalkintoja tipahtelee kaikille. Onko meitä enää 5 kiertämässä, järjestäjiä taitaa olla tuplamäärä kisaajiin verrattuna nyt lopussa. Kannustavat kovasti joka kierrokselle ja poppi soi.

Loppuun pakko on päästä hieman juoksemaan. Kari pääsikin kasvattamaan tunnelmaa ja etsimään sitä kuuluisaa lasittunutta katsetta, nilkkoja varoessa. Muutama kierros loppuun vauhdilla, ihmeesti vielä jalka nousee, kun sen laittaa nousemaan. Sauvat on tässä hommassa suureksi avuksi, ja niilla saa puskettua vauhtia.

Maijalta pojot uusille kengille. Yhdeksän tunnin sisäänajo suoritettu! Vieläkö kerkiää lotota, tänään on tullut onnistumisia enempi kuin olisi uskonutkaan. Yhteistreenitunteja tätä varten taisi tulla kokonaiset kaksi, toisilla jopa yksi, mutta lahjattomat treenaa vai miten se menee.

Olihan seikkailu. Homma alkoi hyvin ja loppu olikin pelkkää alamäkeä.

Pallohukassa – Maija, Kirsi ja Kari