Ilmoittauduin ensimmäistä kertaa Kempeleen Köykkyrissä järjestettävään Nuts Köykkyriin eli ”Hassuun mäkijuoksutapahtumaan”. Olin muutamana aiempana vuonna käynyt tätä hommaa katsomassa kannustusjoukoissa ja todennut homman enemmänkin hulluksi touhuksi ja järjettömyydeksi kuin varsinaisesti hassuksi. Ideana on siis nousta ensin Köykkyrin mäki ylös (+ 25 nousumetriä, joka on täälläpäin ihan ”iso mäki”) ja sen jälkeen juosta mäki alas, jonka jälkeen maaliin ja uudelle kierrokselle. Tätä yhtä ja samaa n. 500 metrin mittaista reittiä sitten toistetaan niin monta kierrosta kuin kivalta tuntuu.
Sain mukaan juoksemaan Karin (ei paljoa muuten tarvinnut houkutella, Kari on kaikissa pöljissä hommissa aina mukana), joka edellisenä vuonna päkytti Maijan kanssa mäkeä ylös alas 9 tuntia (eli maksimiajan, mitenkäs muutenkaan…), mutta nyt minä lähdin vähän maltillisemmalla ajatuksella liikkeelle ja sanoin Karille, että tunti mennään ja sitten jatketaan, jos siltä tuntuu. Ajattelin tällä kertaa vähän juksata kehoani: eli en treenannut tähän höpötykseen sitten ollenkaan, että ei olisi tullut sairastelu esteeksi osallistumiselle (kuten kävi Dynamoultran osalta). Karikaan ei treenannut sen kummemmin, niin samoilla linjoilla oltiin.
Aamulla heräsin kellon soittoon ja totesin, että jaahas, mittarissa 15 astetta pakkasta. Tähän saakka syksyn kelit olivat olleet melko lauhoja, maksimissaan viitisen astetta pakkasta. Vähän sitten aamulla jännitti, että mitä sitä osaa laittaa päälle, kun pakkasen lisäksi vielä tuuleskelikin aika mukavasti. Ja huipullahan tuulee aina. 😉
Karin kanssa sovittiin treffit Köykkyriin ysiksi, että ei sitten ihan olla alkukahinoissa lähdössä mäkeen, niin ehtii kiireisimmät pois alta. Köykkyrissä sitten todettiin, että jaahans, nämä karkelot alkavat vasta kympiltä. Siinä sitten tunnin aikana kerkesi Kari värkätä mulle nastatossut vanhoista juoksutossuista ja hyvä niin, ilman nastoja en kyllä olisi selvinnyt hengissä niistä alamäistä. Pitänee muistaa jatkossa, että vaikka ei reenais, niin aina kuitenkin voisi valmistautua edes jollakin tavalla, vaikka miettimällä niitä kamppeita. Maijakin kerkesi sitten käydä meille antamassa tsempit ennen lähtöä, Maija ei tällä kertaa tähän hömpötykseen ollut ilmoittautunut mukaan.
Kympin pintaan sitten oltiin lähtöviivalla ja tunnelma oli katossa: musiikki pauhasi ja kaikilla oli hyvä fiilis. Ja keli oli kyllä kylymä, se tuli todettua kyllä hyvinkin pian. Ja sitten vaan matkaan! Eka kierros mentiin ilman sauvoja ja totesin jo puolessa välissä mäkeä, että sauvat tässä tarvitaan. Ja samaan hengenvetoon mietin, että onko tämä mäki tosiaan ollut aina näin pitkä? Ja saakelin jyrkkä? Olihan se, eikä se siitä muuksi muuttunut näissäkään pippaloissa. Ja sitten kun ensimmäisen kerran mäen päälle pääsin ja aloin juoksemaan mäkeä alas tajusin, että tässä hommassa onkin pahinta se alamäkijuoksu (jota sitäkään en ole treenannut) eikä se ylämäkeen meno. Alamäessä pelotti ihan saamaristi ja oli pakko jarrutella vauhtia, vaikka juuri tässä kohtaa olisi pitänyt jalkojen antaa vaan rullata rennosti. Mutta ei vaan pysynyt, kun pelotti niin kovasti.
Kari veti vauhdilla ohi aina alamäessä, ja minä sitten ennen maaliviivaa otin Karin kiinni. Eli toisin sanoen yksi kierros meni niin että ensin pakersin sitä pitkää ja jyrkkää mäkeä ylös sykkeet tapissa, huipulla tuuli niin kovaa, että oli pakko päästä äkkiä huipun ohi kohti alamäkeä. Alamäkijuoksu pelotti hulluna (sykkeet tapissa) ja sen jälkeen piti kiriä Kari kiinni. Ja taas sykkeet tapissa. Kuulostaa tosi hauskalta ja sitä se olikin.
Ensimmäinen tunti tuntui pitkältä mutta kuitenkin sen jälkeen oli sellainen olo, että kait tätä voisi nyt vielä vähän pidempään jatkaa ja jatkoimmehan me. Toinen tunti meni ensimmäistä nopeammin ja toisen tunnin aikana tunnin kilpasarjalaiset lähti liikkeelle ja niistä sai itselle myös uutta pontta, niillä kun sitä vauhtia oli enemmän ja ne jopa juosta hipsutteli ne ylämäet. Välillä pysähdyttiin huoltopisteelle juomaan tai syömään jotain energiapitoista, mutta koska keli oli niin kylmä, piti tankkauksen tapahtua tosi nopeasti, Tankkauksen jälkeen kädet olivat sitten pari kierrosta ihan jäässä, mutta lämpenivät sitten onneksi jossakin vaiheessa. Kahden tunnin jälkeen tuumasin Karille, että oishan se aika hienoa rikkoa tässä omat ennätykset ja olla liikkeellä kaksi tuntia ja vartti päälle. Ja niin jatkettiin vartti päälle ja sitten oli sama jatkaa jo kahteen ja puoleen tuntiin. Voittajafiilis jo tässä vaiheessa, mutta sitten alkoi se kolme tuntiakin jo häämöttää siellä niin lähellä, että se otettiin tavoitteeksi. Kädet jäätyivät niin pahasti jo viimeisen puolen tunnin tankkausten aikana, että ne menivät ihan tunnottomaksi. Parille viimeiselle kierrokselle laitoin tumput käteen ja onneksi kädet lämpenivät samoin tein.
Kolmen tunnin tamppauksen jälkeen homma oli siinä! Fiilis oli kyllä aivan huippu, olin ylittänyt itseni moninkertaisesti. Kolmen tunnin Fun Run -rupeama lukuina: matka 14,29 km, keskisyke 167 bpm, kalorit 1 998 kcal, maksimisyke 188 bpm. Nousua 640 m ja laskua 620 m. Siinäpä sitä oli kerrakseen! Karille kiitos juoksuseurasta! Ensi vuonna sitten ehkä neljä tuntia?
– Laura
